— Siltä näyttää! myönsi Paavo.
Mutta tullessaan petäjikköön he huomasivat siinä aution pirtin, jonka näkivät kalasaunaksi.
— Hohhoh! huokasi Paavo. — Me läksimme sittenkin tietä väärään suuntaan ja tulimme näin heidän vakinaiselle kalastelujärvelleen. Tällaisia kalastuspaikkoja täällä Vienan puolella kuuluu olevan useimmilla kylillä. Ja parhaina pyyntiaikoina on näissä vilkas elämä, mutta niiden loputtua täysi hiljaisuus ja elottomuus, kuten nytkin.
— Jäädäänkös tänne yöksi? kysyi hiukan alakuloisena Erkki.
— No sehän on selvä! Minnekäpä sitä tästä enää patikoimaan väsyneinä miehinä?
Tyynenä päilyi erämaan järvi. Hiljaiseksi raukesi kesäinen ilta. Silloin tällöin kuului vain enää kuovin kuihotus kaukaiselta suolta tai sorsaemon äännähtely ruohikosta järven takaa, hänen siellä uitellessaan kuorestapäässeitä poikasiaan maailman ihmeitä katselemassa.
Paavo ja Erkki laskeutuivat rantaan ja heittäytyivät pitkäkseen vihreälle penkereelle, alkaen tarkastella outoa seutua aution järven ympärillä.
— Oikeinpa arvasin. Ei ihmiselämätä mitään, kun ei ole kalastusaika, virkkoi Paavo.
— Siltä näyttää. Tyhjä on kalasauna. Veneetkin jo ihan ovat hiekkaan iskostuneet, ja nuotta ritisee kuivuuttaan talaassa. Ei täällä ole kevätkalastuksen jälkeen ihmisiä nähtävästi käynytkään, jatkoi Erkki.
Hetkisen lepäiltyään pojat pistäytyivät talaassa, huomaten siellä nuotan lisäksi verkkojakin seinällä. He ottivat yhden niistä, kiersivät sen puoliympyrään ruohikkokielekkeen ympäri, polskuttelivat tarpoimilla rannan puolelta kalat siihen ja vetivät hyvän apajan ilta-ateriakseen. Vihdoin he vetäytyivät väsyneinä kalasaunan lavitsoille pitkälleen, peitteenään lämmin kesäillan henkäys.