— Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. — Mitä siinä laiskottelette?
Susien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että antoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.
Pojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille pääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä ankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin ylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen. Sanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli armottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta huutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän nurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa tyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti heidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli heille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä suurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa hedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta ei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään murisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada niistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää hyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina tyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt entistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja ihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla olo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta metsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin lujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden toiveille.
* * * * *
Aterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle, nostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa niiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin, tuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta tarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta turhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei annettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.
— Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte tekin osanne! virkkoi isäntä.
Poikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa istuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta tuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän susistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja alakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain, mutta puoliääneen:
— Kukas ne sudet tappoi?
Sen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan seinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä pojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat vain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.
Jonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina kiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan, jonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus mielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti heidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin istuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten rahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka savukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen. Yön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja samalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin uudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen ja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät tahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista tervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen silloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden läpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille seuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.