Kiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut poikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan raivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti ne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen raivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli voimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että poikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.
— Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.
— Tuntuu olevan, myönteli Erkki. — Rohkenisitkos sinne nyt pitemmälle retkelle lähteä?
— No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.
— Niinkö arvelet?
— Niinpähän vain.
— Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut, että…
— Mitä?
— Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen ikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja Jumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.
— Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä kärpän rauniosta.