— Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme, jotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle piiskapalkalla?
— Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi
Paavo.
— Ei minunkaan! huudahti Erkki. — Eikä enää isäntä minun susiani rahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja nälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin Kärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin poro, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!
— Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille kelkkoja tekemään!
— Joko tänä yönä lähdettäisiin?
— Niin tuumin.
— Mutta minne?
— Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa. Kai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle… Mutta muistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat kodiksi! Meillä ei ole kotia…
Hämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:
— Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä on koti.