— Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa olisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja vanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota ihmiset sanovat äidiksi…
Hämärään saunaan tuli vielä pitempi äänettömyys, ja kolkosti ulvoen räsähytteli paisuva pyry saunan lahonneita salvoksia…
Viimein Erkki sai kuitenkin mielensä taas tyyntymään ja virkkoi:
— Eipäs surra, veli! Ei ajatella semmoisia! Metsästä löytyy meille koti. Onhan kontiollakin lämpöinen majansa honganjuuren alla. Miks'ei meillä? Ja onhan Jumala isämme, suuri erämaa äitimme!
— No niin! Oikein puhuttu! Parasta kai tässä lie, että rupeamme matkaa tuumimaan ja niin pian kuin suinkin nousemme suksille. Pyry kyllä pauhaa, mutta pauhatkoon. Tuttuahan se meille on! Ja onhan siitä nyt meille hyötyäkin. Se peittää latumme umpeen, niin ettei hetkisen kuluttua kukaan voi tietää minne olemme hävinneet, vaan saamme rauhassa jatkaa kulkuamme aivan minne itse tahdomme, kenenkään häiritsemättä.
Saatuaan asian päätetyksi tuntui pojista, kuin suuri taakka olisi vierähtänyt heidän harteiltaan. Maailma heidän edessään näytti nyt valoisammalta. Selvästi saattoikin huomata siitä valosta jo ensimmäisen kajastuksen heidän kasvoillaan. Silmiin oli tullut uusi kirkkaus, posket hehkuivat, ja ääni värähteli oudosta liikutuksesta. Hurmaavana soi heidän korviinsa erämaan tenhoisa laulu. Heistä tuntui aivan kuin joku olisi sinisten vaarojen takaa lakkaamatta huutanut heille: Tulkaa… tulkaa… tulkaa…
* * * * *
Erämaa kutsui poikiaan!
II.
Yön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten syvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.