— Tai on ehkä mies pökertynyt otsopojan kämmenen iskusta!
Näin puhellen pojat kiskoivat karhun näkyviin. Se oli kaikesta päättäen aivan äskettäin kuollut, kun ei vielä pahentumisen merkkiäkään saattanut havaita.
Mesikämmen vietiin rantaan, nylettiin, ja nahka lyötiin kalasaunan seinälle kuivamaan.
Pidettiinpä vielä pienet peijaatkin. Eihän sitä metsänkuninkaan kuolemata koskaan sovi juhlimatta jättää. Laukusta kaivettiin jälleen teet, sokerit ja pieni vesipannu — sekin erakon perintöä — kiehautettiin tsaijut, ja niin sitten pöydän ääressä istuen vietettiin hetkinen valoisaa kesäyötä, jutellen ja kontiotarinoita kertoillen.
— Niitä kuuluu kontioitakin olevan kahdenlaisia, kuten ihmisiäkin, toiset lujia, sisukkaita, pelottomia ja rautaisia, toiset taas arkoja, hentoluontoisia ja pehmeämielisiä, alkoi Erkki.
— Saattaapa olla. Luulen sentään, että näitä jälkimmäisiä on kontioissa vain jokunen, kun taas ihmisissä suurin osa, jatkoi Paavo.
— Ihmettelenpä muuten, miten mainiosti tähän tämäniltaisen kontion hiljaiseen kuolemaan sopii laulu, jonka Rajalan häissä kelloseppä lauloi, pikku huipperissa ollessaan. Se on mielestäni monessa suhteessa juuri kuin tästä kontiosta tehty.
— Jaa niin. Mitenkäs se olikaan? Laulahan jos muistat.
— Jäihän se mieleeni, kun ukko pitkin yötä aina uudelleen ja uudelleen sen vetäsi arvokkaana ja tärkeänä, niinkuin uuden laulun konsanaan, jota vielä kukaan ei ollut kuullut. Enpä kumminkaan tiedä, muistanenko sitä enää ihan tarkalleen.
Alakuloisella sävelellä, puoliksi hyräillen lauloi nyt Erkki laulun karhunpojasta: