Hämärtyi jo syksyilta, aurinkoinen verkallensa painui harmaan salon taa. Kellastunut syksyn korpi sumuvaippaan loistehensa peittää, luonto nukahtaa. Tuuli iltalaulullaan uinumaan saa kaiken maan.
Niin nyt nukkuu vuoret, metsät, hiiskaust' ei kuulla saata… yksin metsäpolkuaan pieni sairas karhunpoika samoaapi salomaata allapäin ja aatteissaan, tuumii viimein: "Uuvuttaa, parast' on kai istahtaa."
Huokaa siinä kaihoellen: "Miksihän jo loppui kesä? mua alkaa pelottaa, pimenee ja tulee kylmä, missähän lie emon pesä? siell' ois hyvä nukahtaa; sinne kun vain päästä vois, sielt' en koskaan lähtis pois.
Kevääst' asti yksikseni olen saanut maita juosta. Oli kaunis aamuhetki, kun me, veikot, emo, siskot söimme karpaloita suosta; siitä alkoi kurja retki, koira meihin hyökkäs, haukkui — tulta iski, metsä paukkui.
Muut ne kaikki läksi karkuun, minä tunsin kipeätä, siihen paikoilleni jäin, pääsin vaivoin toisten perään, kova oli mulla hätä, rakki riehui edessäin… silloin emo tulla loikki puri rakin niskat poikki.
Lopen väsyneenä viimein pääsin sitten toisten luoksi, piilohon jäin nukkumaan; toiset lähti maailmalle, emonikin poijes juoksi, sanoi kyllä katsomaan viikon päästä tulevansa… hänet varmaan peri ansa.
Nyt oon yksin maailmassa, laitan pienen oman pesän alle sammalmättähän, siellä nukun pitkän talven odotellen tuloo kesän onnellisen, lämpimän, jolloin taas saan juosta noita pohjan kankahia, soita."
Valkeneepi syksyaamu, herää koko luomakunta, idän taivas ruskoansa valaa yli korpimaiden… Karhunpoika vetää unta pehmoisella vuoteellansa, hymysuin ja kyyryllänsä mieluisissa mietteissänsä.
Painuu päivä, painuu toinen, yhä nukkuu karhuparka; niin on uni makeaa, ettei herää siitä koskaan… Kestänyt ei sydän arka pahaa tätä maailmaa. Nyt on sillä rauha syvä, kesä ikuinen ja hyvä!
Pitkän äänettömyyden jälkeen myhähtää viimein Paavo: