— Eiköhän se vain ollut niitä kellosepän kontioita?
— Äläst, poika! Kyllä se oli niitä Ilves-Matin laulamia. Näithän keihääntyngän ja miten se törrötti rinnassa. Sisu sitä otsoa on näin kauan elossa pitänyt. Talvikelillä on taistelu tapahtunut; eihän siihen mies muulloin keihäineen pääse. Ja nyt vasta on pokko henkensä heittänyt!
— Olkoonpa niin. Parempihan on mielesi.
Siihen taukosivat tarinat. Pojat kallistuivat lavitsoilleen, mieli täynnä metsäelämää ja sen hurmausta.
Punaisena kurkisti nouseva aurinko petäjien välistä, leikitellen varjoineen kalasaunan kiiltomustalla seinällä, ja aamun ensimmäiset laulajat jo virittelivät virsiään, ennenkuin pojat viimein saivat unen päästä kiinni.
X.
Seuraavana päivänä pojat palasivat tietä takaisin merkkipaikalleen, jatkaen siitä nyt yhä pohjoiseen päin. Tuskinpa he olivat vielä kymmentä virstaa tätä uutta tiepalasta astelleet, kun eteen avautui pienehkö järvi, jonka takaa näkyi kaunis kylä aurinkoisella rinteellä, siroine karjalaistapaisine taloineen, korkeine päätyineen, tiheine valkokaiteisine akkunariveineen ja kattokoristuksineen. Taustalla kohosi jylhänä taivoa kohti kalmisto ikikuusineen, muodostaen omituisen vastakohdan kyläseudun puuttomalle aukeudelle.
Tie päättyi rantaan. Pojat virittivät merkkitulen, ja kohta näkivätkin jo kylästä veneen soutavan heitä noutamaan. Veneen saapuessa luokse he näkivät siinä soutajana komean pitkäpartaisen vanhuksen valkeassa kauhtanassaan.
— Terveh vierahille!
— Terve sinulle! vastasivat pojat. — Mikäs on tämä kylä?