— Voi jospa kerran osaisi kisata noin kuin nuo parhaat pojat! Ja saisi parikseen vielä tuon tummasilmäisen! Näethän, Paavo, tuon keltaisessa sarafaanissa liehuvan! Se on mielestäni kuin kuninkaan tytär, virkkoi Erkki.
— Kaunis on, myönsi Paavo. — Kaunis, mutta lapsi vielä. Sehän on
Rotosen tytär Iro.
— Rotosen tytär.
— Niin on. Näin hänet siellä sintshissä äsken, ja kuulin isänsä puheesta niin nimen kuin senkin, että se on hänen tyttärensä. Taisihan se pistäytyä pirtissäkin, kun tshaijua juotiin.
Paavo seurasi yhä brihojen notkeata ponnahtelutanssia, mutta Erkki ei saanut silmiään irti Irosta, joka kepeänä kuin keijukainen liiteli kisassa, kutrien vapaina hulmutessa punaisen otsipaikan alta. Miten notkea hänen solakka vartensa! Miten heleä kasvojensa väri! Miten kirkas naurunhelähdyksensä! Ja miten kepeä jalkansa nousu!
* * * * *
Yön tullessa, kun Paavo ja Erkki sitten läksivät kylän rannasta, parin nuorukaisen soutamina, öisen järven yli tien päähän, oli joukko kylän väkeä saattamassa, huiskuttaen rannalta ja huudellen ystävällisesti: "Toitshi tulkoa, toitshi tulkoa!"
Mistä tämä ihmeellinen hyvyys? kummastelivat pojat. Siitäkö vain, että nämä saloihmiset saivat hetkisen jutella toisten saloeläjien kanssa ja heidän kauttaan tuntea jonkinlaista vaihtelua hiljaisessa elämässään? Vaiko siitä, että he sisimmästään ovat niin hyviä? Ehkäpä molemmista syistä.
— Tässä kylässä me käymme vielä toistekin, virkkoi Paavo.
— Varmasti, jos vain eletään!