* * * * *
Lähtiessään tietään astumaan pojat kerran vielä katsahtivat kylään, jonka he niin lämpimillä muistoilla jättivät.
— Kas siellä on maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Siinä kylässä asuu onnellista väkeä, virkkoi Paavo.
— Mutta onnellisia olemme mekin oman järvemme rantasilla, lausui
Erkki.
— Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on tällaiset naapurit.
* * * * *
Hiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla riensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat selässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan. Niinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma pilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa sitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.
— Kuulehan! virkkoi Paavo. — Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni monenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan, jokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien vieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi tultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä ahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta erämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa omaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee pikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan ja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan taistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen lävitse…
* * * * *
Öisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa astellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan. Kankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi lahorastas öisiä kaihojaan.