XI.
Kuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi. Sitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä laajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he pohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä näätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko pohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille jo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu. Tunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset Erakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan tiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet, vaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut halua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa tiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten: Tuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen enempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja kunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.
Kerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta heidän eteensä joku nimismiehen tapainen — vaikka he tavallisesti koettivatkin sellaisia kohtauksia välttää — ja rupesi nyt heiltä passia tiukkaamaan.
Vastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:
— Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä siinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?
Mutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen poliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja voimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin tuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa olivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-, ilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan näistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti heidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa kätköön.
He nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää kotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä maailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen villitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa olevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen piilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi, ja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan. Heillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni Käpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman merkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta ajokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän päävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin pitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset itse kerinneet olla mukana.
Tästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas ystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään taas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja ukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta ylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin uskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä. Tuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi kuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat pojat itselleen, ja vielä sellaiset pojat! Eikä ukko pitänyt sitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle ilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli siihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat kuitenkin.
* * * * *
Kaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita vieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina muodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan jumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä huolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin synnynnäiset Käpälin pojat.