Illat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa takkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja kokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.
Niin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat karhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin kamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt makasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja Liekko isäntänsä jaloissa.
— Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty! Kamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä lapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän hiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.
Hän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä ryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin kaatuakseen.
Viskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi pitkän sinisen sauhun ja jatkoi:
Niin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä siis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin raottaa muistojeni kontin kieliläppää.
Ja näin hän sitten kertoi:
— Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi koko pohjolaa. — Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme Suolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät silloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin oli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei tahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista kohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja mainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä hänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.
Muistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä. Ainoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin sammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää, oli se Inarissa, Kyrön kylässä.
Tästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme siilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka monta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen muistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle pitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei puhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti minua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.