Minä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen saareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin pian olleet jo kuoleman omat.
Mutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti toisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme sitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry ei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin melkein pimeä.
Vihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin äiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä pehmeätä vakoa myöten.
Viimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon eteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.
Pari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin tavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa niin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.
Silloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin puolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona syysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.
Satoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa lähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi suuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään, ihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan matkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään. Joka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki tunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä täällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.
Niin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin, ettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain istui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen. Siihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.
Oli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin häntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin…
Heräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en voi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan saanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani enkä minä heidän.