Olin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän, vartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä metsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua ystävällisesti.
Menin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain myötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä onnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli elämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.
Me olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille porokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä pari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet poropaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa, kauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä kamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves kädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku poikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.
Tapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan lähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä sitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi. Ja pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema oli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta läksimme.
Sen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen lapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.
Pakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten ilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä vuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja täältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.
Tähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen silmäkulmastaan.
Veljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen, ukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä pirtissä.
Ulkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.