— Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. — Ja pitäähän tästä joutua kotiinkin vähitellen.
Iroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti katseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen otsipaikan alta.
— Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.
— En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.
Vasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä astelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta kontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan kastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.
Pihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.
— Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään.
— Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella,
Ironsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko
Rotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!
Sitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.
— Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki pihalla keskenään.
— Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.