Lähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat he aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä nousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:
"Anna ainaki Jumala, toisteki totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla!"
— Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä "piukoa" näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt "piukoo" Erakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen reipasta laukkaa rinnettä alas.
XIV.
Koittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen eivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke, joka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu. Kaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset ikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt, korvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä koskaan ennen.
Erakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman eränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti hiukan kummeksui.
— Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää koskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin hiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.
Kontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu
Erkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.
Tämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa hänestä, ettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä maailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole enää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia pyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas peijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.
Kaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä vetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään tuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.