Paavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt erikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon mutinaan.
— Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan kuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.
— Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua, mikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua taas Ilves-Matti. — Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten ketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän viinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.
— Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen samanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.
* * * * *
Vasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi Erkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin viikkoon nähneetkään.
Reippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli Ilves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä ennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin tavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos työt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.
Niinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi — talo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku ollut vielä roudasta sulanut, — sanoi toisille:
— Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan jatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?
— Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin suuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.