— Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy haluavan!
— Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan jokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia eikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta vain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin lysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon paahteessa.
Kerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta kurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään pihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki varsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään edessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen verkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä kertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.
Hän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen itsekseen sanovan:
— Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!
— Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. — Arvasinhan minä, että naisten permeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa? Luulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!
Vieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri syysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan entiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera ja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti luuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi veljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt oli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut ruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.
Hauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi alkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää vanhuuden oireita.
Olihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin ja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni, mutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta ajatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein joka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä. Nyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.
Muutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki miesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli sitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä entisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.