— Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi surkutellen Ilves-Matti.
— Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi
Erkki.
— Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja jos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin tehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.
— Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui
Erkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:
— Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi toveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko sukunsa parhaita niinkuin Lukki.
Pari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo kolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.
Saapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei kuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei näkynyt merkkiäkään.
— No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan nuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.
Aamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.
Aamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti: