Hyvillään oli ukko Rotoni nähdessään taas kaivatut veljekset astuvan pirttiinsä, ja Iro ei tiennyt miten olisi liehunut ja hyörinyt, osoittaakseen kuinka tervetulleita vieraat olivat.
Ilves-Mattikin siinä pian kotiutui. Ukko Rotoni muisti parikymmentä vuotta sitten kerran tavanneensa hänet ennenkin. Se oli ollut Paanajärvellä, sinä suurena lumitalvena, heidän pitäessään säätä viikon päivät Mäntyniemen pirtissä. Muistipa tapauksen Ilves-Mattikin, ja niin he olivat heti kuin vanhat tuttavat ainakin. Heidän siinä menneitä päiviä muistellessaan emäntä, Paavo ja talon nuorimmat tyttäret istuivat iloisesti puhellen gornitsassa [gornitsa = pirtin viereinen kamari karjalaistalossa], kun taas Erkki oli kohoutunut runtukan reunustalle, siitä jutellen hiljaa Iron kanssa, joka uunin äärellä pyörieli keitinpiirasten paistohommissa.
— No sinä et ole vielä Joron pojalle mennytkään!
— En. Miehelään lähteä ei ole jotta hypätä kuin jänis haavalta! vastasi Iro, silmien puhuessa selvää kieltä tästä lähtemisestä.
— No, milloin olet aikonut mennä?
Tyttö ei kerinnyt vielä vastaamaan, kun pihalta kuuluva kellojen kilke lennätti kaikki tuvassa-olijat akkunoihin.
— Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin saapuu? urahti ukko Rotoni.
— Niinhän on, kuin olisi sulhoja tulossa! huudahtivat Outi ja
Moarie, talon nuorimmat tyttäret.
Isäntä asteli portaille vieraita tai vierasta vastaan ja saapui pian pirttiin takaisin, mukanaan Heinäjärven Joron poika. — Tytöt olivat siis olleet oikeassa.
Vieras kätteli talonväkeä ja tervehti kylmästi myös Erakkojärven miehiä.