Selvittämättä se kysymys vain jäi.
* * * * *
Yö läheni. Kaikki painuivat levolle. Mutta yhä istui Iro valveilla haavoittuneen luona, kirjaillen punalangalla liinaista käsipaikkaa, takkavalkean loimottavassa valossa. Usein pysähtyi hän kuitenkin työssään, jääden pitkäksi aikaa katsomaan nukkuvan uroon komeita, miehekkäitä piirteitä.
XVII.
Tuskin oli aamu valjennut, kun kylän nuoret miehet jo kokoontuivat lähteäkseen rosvojen ajoon. Heihin liittyivät Suurjärven miehet sekä Ilves-Matti ja Paavo. Monta vuorokautta hiihdeltiin metsiä ristiin rastiin, mutta rosvoista ei löydetty jälkeäkään.
Pienissä joukoin ja väsyneinä palasivat miehet vähitellen kylään, tyhjin toimin. Viimeisinä saapuivat Ilves-Matti ja Paavo, hekin yhtä huonolla onnella, vaikkakin vuorokautta myöhemmin kuin muut.
Sillävälin oli Erkki jo niin virkistynyt, että saatettiin ruveta ajattelemaan Erakkojärvelle palaamista. Kun Paavo ja Ilves-Matti olivat saaneet yhden yön levätä rauhassa monipäiväisen hiihtämisen jälkeen, lähtivätkin erakkojärveläiset heti seuraavana aamuna kotimatkalle.
Iroa hyvästellessään pirtin ovella kuiskasi Erkki:
— En ikinä unohda näitä päiviä ja sinun hyvyyttäsi! Nyt olen myös nähnyt avoimeen sydämeesi ja voin olla tyyni.
Tyttö nyökkäsi lennähtäen punaiseksi.