Hänen rinnassaan värähteli niin kummasti. Toisin hetkin tuntui selittämätön ihanan kaihon tunne, toisin hetkin taas pelon ja katkeran epätoivon.
Eihän nyt tiedä, mitä kaikkea vielä talven ja kevään kuluessa voi sattua, ja joutuisiko Erkki saloiltaan edes avuksi, jos yllätyksiä tulisi.
Toisten seura häntä nyt alkoi vaivata, kotiväenkin. Alakuloisena hän askareissaan hääräili eikä suostunut toisten keralla lähtemään Kananaisiin ativoihinkaan [= vieraisille], vaan tahtoi jäädä kotimieheksi, yksinäisyyteen, omine muistoineen ja mietteineen.
Toisten lähdettyä, ja jäätyään nyt tupaan yksin, hän istahti penkille ikkunaan ääreen, pisti pellavatukon kuosaliin ja alkoi värttinällä kehrätä. Ikkunan edessä pihlajapuussa pikkulintunen oksalla keinui. Iro pysähtyi sitä katselemaan ja lauloi:
"Tule tänne pieni lintu, Lennä tänne linturukka, haastele halusi mulle, ikäväsi ilmoittele! Mie sanon sinulle jällen, haastan mielihaikiani, sitten vaihamma vajoja, kahenkesken kaihojamme."
Tyttö alkoi jälleen kehrätä, tuumien itsekseen:
Pikku lintuseni, sinäkin olet onnellisempi minua! Sinulla on vapaus kohottaa siipesi ja lentää matkoihisi kenen kera tahdot. Toista on minun, myödyn neidon, sananalaisen orjan. Jos en taivu taattoni tahtoon, maammoni mairitteluun, kotini minut kiroaa, heimoni hylkää. Jos taas taivun, päättyy elämäni ilo, aurinkoni iäksi painuu, en tunne kevähän tuloa, en kuule lintujen laulua, en näe päivän valkeutta, kiroan itse itseäni, ja niin minä kaiken ikäni
"kannan mustoa muretta, syäntä sy'en näköistä, huolta hiilenkarvallista; itku silmäni sitovi, huoli pääni harjoavi, kaiho pääni palmikoivi, sy'än syttä keittelevi, mieli tervoa tekevi, itku on iltalaulunani, aamuvirtenä valitus."
— Ennemmin juoksen joikona jokehen, allina aaltojen alle! Niin teen!…
— Ei, Iroseni! Sinä et ole sitä varten luotu! Miksi sitten olisit syntynytkään? Taistele onnestasi!