Pojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat ankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut ymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi häntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo viimein itsensä pakotetuksi — niin kipeästi kuin se hänen sydäntään viilsikin — sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten läksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin, kadoten pian pimeään ja pyryyn.
Paavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää edelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena painellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin sanomattoman katkeralta.
— Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.
— Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan tämmöisessä pyryn myräkässä?
Samassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida harvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven ulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran katsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille seudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta hämmästys levisi heidän kasvoilleen.
— Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.
— Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. — Taitaa olla talo tulessa!
— Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. — Voi kauhistusta!
Meidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.
— Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.
— Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai seinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.