* * * * *
Näin he nytkin jouluviikkojaan viettivät. Loppiainenkin oli jo sivu, kun muutamana päivänä he kaikki kolme hypähtivät vuoteiltaan.
Koirat haukkuivat kotipihassa, jota ei koskaan ennen ollut tapahtunut.
Nopeasti he syöksyivät ulos, telkesivät koirat pirttiin, ravistivat lumen suksistaan, hiihtivät lammen poikki ja laskeutuivat varovasti Erakkojärven rantapensaikkoon katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttävää jäällä. Heti he huomasivatkin kaksi miestä hiihtävän viistoon järven poikki, noin pari sataa syltä heidän olopaikastaan.
Yht'äkkiä tarttui Ilves-Matti Erkkiä käteen ja kuiskasi:
— Siinä ne nyt on, ne sinun ampujasi! Tunnen selvään tuon partaniekkamiehen samaksi, joka minua pyssyllään kolautti päähän.
Kun veljekset tämän kuulivat, palasivat he kiireesti pirtilleen takaisin, Ilves-Matin tullessa perästä, saatuaan ensin varmuuden siitä, että rosvot todellakin menivät ohitse.
Nyt voideltiin kiireesti sukset, teljettiin koirat huolellisesti pirttiin ja jätettiin niille juomista sekä syömistä noin viikoksi tai puoleksitoista. Sitten lähdettiin varovasti seuraamaan rosvojen jälkiä. Takaa-ajajat pysyttäytyivät hyvän matkan päässä rosvojen perässä, yöpyenkin niin kauas heistä, etteivät nuotion loimullakaan herättäisi epäluuloja. He toivoivat, että rosvot poikkeisivat johonkin taloon, jonne he sitten ne piirittäisivät, yllättäisivät ja saisivat kiinni tarvitsematta käyttää ampuma-aseita.
Matka kävi länteen, siis Kuusamoon päin, jonne veljekset eivät olleet liikkuneet sen jälkeen, kuin ensi kerran saapuivat Erakkojärvelle.
Omituisia tunteita ja muistoja tuli nyt heidän mieleensä lapsuutensa ja varhaisimman nuoruutensa ajoilta. Ja kun he toisen päivän iltana nyt yöpyivät Tavajärven rannalle, tuli heille elävästi mieleen yön vietto saman järven rannalla kaksitoista vuotta sitten, jolloin suuri erämaa ja sen elämä heille vielä oli tuntematonta, uutta ja outoa, mutta josta he sitten olivat oman sielunsa ja elämänonnensa löytäneet.