Isäntä uskoi veljesten vakuuttelut tosiksi ja uudisti nyt anteeksiantonsa entistä mieluummin, kiitellen vielä sydämensä pohjasta pelastajiaan ja pyydellen heiltä puolestaan anteeksi kovuuttaan niinä entisinä aikoina.
— Teistä näkyy kumminkin tulleen kunnon miehiä! Mutta missä te sitten tämän pitkän ajan olette elelleet, kun ei ole kuultu, ei nähty?
— Ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Erakkojärven miehistä?
— Erakkojärven miehistä! huudahtivat Kärppävaaran isäntä ja emäntä yhteen ääneen. — Olemmehan paljonkin kuulleet! Koko Kuusamohan heidän maineensa tuntee. Mitäs sitten? jatkoi isäntä.
— Me olemme juuri ne samaiset Erakkojärven miehet.
Nyt vasta kärppävaaralaisten naamataulut oikein leveiksi kävivät. He eivät pitkään aikaan näyttäneet voivan kuulemaansa tajuta. Kotvasen kuluttua sanoi isäntä:
— Vai on teistä tullut sellaisia poikia! Hm! Vai on, vai on! Minun tarkoitukseni oli kasvattaa teistä kunnon talonmiehiä. Katsokaas, kun itse on tällainen piintynyt maamyyrä, niin uskoo, että kaikista ihmisistä pitäisi tulla samanlaisia turpeenpuskijoita, voidakseen päästä kunnon ihmisiksi. Jos toisin käy, menevät rappiolle. Niin oli vakaa uskoni, ja sen vuoksi käytin ankaruuttakin, kun teihin ei muu pystynyt. Eikä pystynyt sekään! Minä olen erehtynyt. Kyllä näkyy pitävän paikkansa vain vanha sananlasku: luonto se on, joka tikanpojan puuhun vetää. Luonto veti teitä metsään.
— Ja siellä me nyt olemme sanomattoman tyytyväisiä ja onnellisia olleetkin, jatkoi Erkki.
— Ja kunnon miehiä! lisäsi emäntä.
— Niin ainakin toivomme, vastasivat veljekset.