— Isä, entäs Rosvo-Kalle! Nostetaanko hänet taljain päälle! virkkaa Matti hiljaa.
— No sinäpä olet itsepäinen poika! kivahtaa isä.
— Mutta onhan nyt suuri juhla! Joulunaatto! Rauhan juhla! kuten äiti sanoo. Senvuoksi sääli miestä, olkoon hän millainen rosvo tahansa!
— Säälikö hän äsken meitä viuhauttaessaan luodin suoraan päitämme kohti? Kuolkoon hangelle koira, tekojensa palkaksi!
— Mitähän äiti sanoo, saadessaan kuulla meidän jouluaattona näin armottomia olleen?
— Senkin naskali, yltiö!
Isä loi vihaisen katseen poikaan, mutta nähdessään vastassaan viattomat lapsenkasvot ja kaksi omituisesti sädehtivää kirkasta silmää, hän painoi päänsä alas jääden kotvaksi aikaa sanattomaksi. Vihdoin hän virkkoi väräjävällä äänellä:
— Sinun hyvä sydämesi poika, saa kovettuneen isäsi mielen vallan heltymään ja vihankin lauhtumaan. Tapahtukoon kuten tahdot!
Niin he lähtevät kotia kohti. Kaksi poroa vetää suksia taljakuormineen ja siinä makaavata miestä. Jouni istuu vanhan ajokkaan selässä pitäen sarvista kiinni, isä hiihtää edellä ja Matti jälempänä rosvon vierellä.
Rosvo avaa silmänsä, tuijottaa pitkään poikaa kohti ja mörähtää: