Oli juuri juhannusyö ja keskiyön aurinko korkeimmillaan pohjoisella taivaalla. Ukko Korhonen Kjelvikissä istui tapansa mukaan ikkunan ääressä, katse merelle luotuna. Niin oli hän istunut syksystä saakka.
Ukko parka on kadottanut järkensä, sanoivat kyläläiset.
Keskiyön aurinko loisti niin kummasti! Ukko Korhonen hypähti seisaalleen, pyyhkäsi hikeä lasista, katsoi tutkivasti merelle ja syöksyi samassa pihalle.
— Katsokaa, tunnetteko venettä merellä! hän huusi.
Juhannusjoukon hilpeä tanssi keskeytyi. Kaikki juoksivat rantaan. Korhosen eukkokin kompuroi pirtistä ulos. Juhannushumu hiljeni omituiseksi äänettömyydeksi. Useat joukosta kalpenivat. Alkoi aivan puistattaa. Kuului hiljaisia kuiskauksia:
— Se on aave! Kummitus!
Kaikki odottivat, että aaveena näkyvä alus, joka oli aivan syksyllä hukkuneen Korhosen aluksen näköinen, pian sulautuisi keskiyönauringon salaperäiseen loisteeseen ja sinne häviäisikin.
Mutta alus läheni lähenemistään, navakan tuulen pullistaessa purjeita.
Alkoi aivan jo kammottaa. Ja kun pursi vihdoin sukeltautui satamansuusta sisään ja laski ankkurin, eivät ihmiset enään tienneet mitä ajatella. Vasta sitten kun kaikki Korhosen neljä poikaa ja heidän kaksi seuralaistaan ilmestyivät laidalle ja huusivat: "Terveisiä Karhusaarelta", käsittivät rannalla olijat mitä oli tapahtunut ja kajahuttaen huikean hurraahuudon he ottivat onnelliset tulijat vastaan.
Nopeasti levisi talosta taloon tieto Korhosen poikain palaamisesta sekä heidän monivaiheisista seikkailuistaan. Ja kaikkialla silloin ylistellen sanottiin: