* * * * *
Poro-Kallesta, Muotkavuoman Matista ja Korhosen pojista tuli Karhusaarella pian mitä parhaimmat toverit ja ystävykset. Kovaa oli elämä siellä ja ankara oli talvi. Mutta reippaasti kaikki kestettiin.
Päivät temmellettiin jääkarhujen tai hylkeiden kanssa ja monta tuikeata ottelua silloin oteltiin. Arvokas nahkavarasto lisääntyi päivä päivältä ja elintarpeita saatiin samoin yllin kyllin.
Illat istuskeltiin lämpimässä kodassa tarinoiden ja juttuja kertoillen.
Jouluna pidettiin suuret juhlat. Niin suuret kuin on mahdollista kaukana jäämeren yksinäisessä saaressa. Takassa hehkui huikea hiilos, rasvalamppu loisti kodan joka nurkassa ja jouluporsaaksi paistettiin komea hylje. Onni oli hiljainen ja suuri siellä kaukana kaukana pohjolan pyhässä rauhassa, minne ei koskaan maailman melske kuulu ja missä ei koskaan pauhaa sota.
Onni olisi ollut täydellinen, ell'ei kodan asukkaille yhtenään olisi mieleen pyrkinyt:
— Mitenhän nyt suree Muotkavuoman kota ja miten itkee isä ja äiti Kjelvikissä.
Mutta Poro-Kalle lohdutti:
— Pojat! Ajatelkaa millainen on keväällä ilo Muotkavuomassa ja millainen Kjelvikissä, kun kadotetut saapuvat terveinä ja tuovat tullessaan vielä tuhansien markkojen arvosta jääkarhun ja hylkeen nahkoja. Minkäpä sille mahtaa, että nyt olemme täällä. Kovaa on tosin tämä elämä, mutta sitä kovempia poikia se meistä tekee. Ja reippaana pysyköön mieli!
* * * * *