Ja ne katsovat pientä vainajaa ja sen siipien kultaa koskettaa ne hiljaa, hellävaroin, ja kuiskaa äänin aroin, päät nyökkyen, silmin kostehin: »Miten kaunis vieläkin!»
Surusaatto lähtee verkalleen läpi heinien metsän matkalleen. Vaikk' aurinko juuri koittaa, niin murheinen on taivas, maa, sinikellot hiljaa humajaa, surumarssia sirkat soittaa.
Tien varsilla vaiti on naapurit. Kaikk' kasteen kirkkaat timantit kukat koruiksi arkulle antaa. Sitä muurahaiset kantaa. Havuneuloin peitetty on tie, joka vainajain viitaan vie.
Kas, pappi, suruperhonen, jo vartoo ja vaihtaa jalkaa, ja kuoro leppäkerttujen veräjällä virren alkaa. Se aamunsuuhun väräjää;
joku saattojoukossa nyyhkyttää. ja heinät murhein huhuu… Sh! hiljaa! pappi puhuu — Kaikk' katsoo ääneti hautahan… Ja turilaan, haudankaivajan, — joka karski ja paljon nähnyt on — käsi pyyhkii selkäpuolla pois salaa kyynelkarpalon: »On kovaa niin aamulla kuolla!»
KIURUN TUPA
Suviyö oli valkea, hiljainen.
Jo vaikeni laulut lintujen.
Sadat aarteet kukkain aarnion
ne kasteen hopeahelmiss' on.
Vähän häilyy metsä heinien,
joku käy ohi kiurun tupasen.
Joku kulkee kautta kesäyön.
Ihan säikkyin lyö emo kiurun syön.