Emo kiuru raotti oveaan:
»Kuka siellä? — meillä jo nukutaan.»
Kävi polkua neito ja onneaan
hän lauloi yöhön valkeaan.
Kukat taipui alla askelen
ja laulun onnenkylläisen.
Sydän pienen kiurun värähtää
sitä kuullen laulun helinää…
kunis sävelet hiljaa häipyy pois
kuin hopeiset tiu'ut soineet ois.
»Hän laulaa laulua armaalleen»,
hymys kiuru tupaansa pienoiseen.
Yli sinisen salmen rantahan
joku souti neitoa vastahan.
Ja yö oli vaiti ja valkea niin.
Taas kiurun tuvassa nukuttiin.
PELTOSIRKKU
– Miks maantien tomussa laulatkaan? Mikäs kylän arkiseen pauhinaan sa säveles soida annat? Miks vaihdoit peltoon harmaaseen sinimetsät runon-saleineen ja ihanat ilmain rannat?