– Tomu maantien, pelto harmahin runon-sali on mulle armahin, siks sävelten soida annan! Liki sen ma majani pienen tein – ja miss' on majani, ylitsein nään ihanan ilmain rannan!
HEINÄ
Sua, Tahdon laulain kiittää, ettäs olemahan loit sa mun. Vaikka viikate mun kohta niittää, näinhän sentään, tunsin sentään sun
aamutuuli, kiuru taivahalla, suven sade — mikä kohtalo! Laulan vielä viikattehen alla: ylistetty olkoon aurinko!
SYKSY
Kaksi vanhaa, vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa. Sataa. Syksy on.
»Kurkikin jo lähti», veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen.
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
»niin maar; lähti», sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.