Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy.
Sataa. Hiljaista on. Hämärtyy
yli pellon mustan kynnöksen.
Tuntuu riihen tuoksu etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
»Täytyy tästä…», toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
»Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauskaa tavata.»
MARJATAN KÄKI
Yli metsän tuoksu-raskahan, kun yö on tyyni Marjatan, kun rannat haihtuvat terheneen ja ruskot teräksen-siniseen, kun yksinäistä polkuaan kuu kulkee ylitse aution maan, niin kukunta kaukaa soi ja soi — Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.
Läpi metsien käy kuin huokaus,
kuin syksyn ensi aavistus.
Kuun sirppi salmet hopeoi.
Käen kukunta salolta soi ja soi,
se soi kuin ainaista kaipuutaan,
mi täyttyä voi ei milloinkaan.
Se soi kuin itkien, uhmaten.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.
Yön hämyssä nukkuvat kuhilaat.
Pian syksyn keltaa jo hohtaa haat.
Pian saapuu syksyn ja surman kuu,
suvi kuolee pois, suvi lakastuu.
Pian katoo suven unelmat
kuin lehdet puista lankeevat.
Käen kukunta salolta yltyy vain.
Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä