Käen kukunta yltyy, soi ja soi. Se kohta enää ei soida voi. Pian lankee syksyn autio yö, käen siivet vihaisin iskuin lyö, pian vastaa se haukkain kirskunaan ja täyttymätöntä kaipuutaan sen rinta tuskahan pakahtuu. Käki muuttuu haukaksi Marjatan yönä.
PALOKÄRKI
Kuka metsissä illoin huutaa?
kenen valitus kaukaa soi?
Se soi kuin naisen itku.
Kuka siellä vaikeroi?
* * *
Oli Herra ja Pietari jälleen maan päällä matkallaan ja tulivat illansuussa niin taloon muutamaan.
Oli kulkeneet jo pitkään
he jaloin väsynehin.
Pyys vettä janohonsa
he sanoin sävyisin.
Talon emäntä paistaa leipää —
ei tervehdystä suo,
tyly katse silmän mustan
vain sinkoo oven luo.
»Vai vettä! Ja paistia kenties
kera jouluoluen!
Kun mustalainen saa lihaa,
se tahtoo paistaa sen.
Pois talosta, kaikenlaiset!
Kas niin, mars tiellepäin!»
— nous leipilapio, — »taikka
vähän vauhtia tästä näin!»
Viha syttyy silloin Herran,
jolla kaikki valta on.
»Voi sinuas, kurja vaimo,
voi sinuas, onneton!»