Oi vuotaos, kaste korkeuden, ja maan janon-tuskaan lankee! Oi aukene, kaivo kyynelten, ja virvoita mieleni ankee!
SA SANO, HAAPA, MIKSI VÄRISET…
Sa sano, haapa, miksi väriset, miks iät kaiket olet rauhaa vailla? Miks et sä tyynny muiden puiden lailla, miks lepoon koskaan hiljene sa et?
Kun yöhön nukkuu päivän sävelet, kun suviyön on kirkas rauha mailla, kuin onnen-hymyisillä, autuailla, viel' yksin murhettas sa haviset…
Ei kauneus sulle maan, ei taivahan tuo lievitystä sielus vaivahan ja itkuun kaipaukses sanattoman.
Kaikk' onnenhiljaiseks kun tyvenee,
niin kaipaukses sun vain syvenee.
Ah, tunnen sinuss' sydämeni oman.
ENSIN KULTAA UNTEN, TARUIN…
Ensin kultaa unten, taruin, sitten korpitaival karuin. Ensin höyhenkevyt taakka, sitten raskas kuoloon saakka. Ensin veren uhma, voima, sitten rinnan riita, soima. Ensin riemuss' ystävyksin, sitten yksin, ypöyksin.
Ensin loppumatta matkaa alla päivän kullan jatkaa. Sitten, ennenkuin sen tiesi, päässä tien jo matkamiesi.