Sa, ken annat vaivaa, työtä hedelmien riemun myötä, sulle kiitos humajaa, kiitos kiurun säveleissä, suven tuoksuissa ja meissä, sulle, sulle, Äiti Maa!
RANTAPETÄJÄ
Putos koivun lehti keltainen, käy aavalta syksyn tuuli. Jo riitteen helinän hiljaisen sun yöllä korvas kuuli.
Ikinuoreen oksais vihantaan
niin myrskyn raivo ryntää,
mi järven ärjyhyn valkeaan
ja lakkapäähän kyntää.
Sinä seisot, petäjä, paikallas,
sinä suoristat vain selkää
kuin lausuen tyynnä: tulkaapas!
Et köyristäy, et pelkää.
Sinä rannan paatten rakoihin
yhä syvemmälle juurrut,
sinä käydess' syksyn vihurin
vain suoristut, vain suurrut.
Olet kaunis, petäjä, voimas sun kun voitonhurmaa maistaa, kun niinkuin hymyät, jälleen kun punakylkees päivä paistaa.
ILLE FACIET
Vanha kuningas hän suruisissa aatoksissa nojas käteen pään, katsoin kuinka illan auterissa viime ruskot löivät leikkiään. Painui päivä vitkaan merehen niinkuin tulehen ja verehen. Pilvet ryntäs niinkuin sotaratsaat, taivahilla niinkuin tulenpatsaat vainovalkeoitten väräjöi, niinkuin miekat ilmain alla löi.
Kuningas hän miellä murtuvalla oman kohtalonsa tarinan näki kuvastuvan taivahalla, onnensa kuin yöhön painuvan: maan, min päivään tahtoi nostaa hän, vereen, tuleen näki syöksyvän, kylvi rauhaa, niitti sotaa, murhaa — taistelu ja työ ol' ollut turhaa! Valtakunnan yli liekit lyö! Pettää päivä, voittaa kaaos, yö!