Samassapa nuori prinssi juoksi — lapsi kaunis, kultakutrinen — silmät säihkyin kuninkahan luoksi innoissansa iltaan viittoen: »Isä, katso, onnen kaukomaa pilviportin alta aukeaa!» Kirkas kuulto päilyi maassa, veessä. Vanhus niinkuin heräs, mieli seessä katsoi lasta, viimein hymyillen: Ille faciet, hän tekee sen!
Ille faciet. Hän tehdä voipi minä mit' en enää voi, en tee. Mitä sydämein vaan unelmoipi, kaiken sen hän todeks taistelee. Ilta mun on hälle aamun maa, sen hän valtakunnaks valloittaa. Ilta uupuu, aamu aina jatkaa yhä eespäin aurinkohon matkaa! Yö ja kaaos, sentään voita et! Päivä jatkuu! Ille faciet!
JOULUKELLOT
Joulukellot kumajaa huurtehisten metsäin taa, vuoret värjyin kaiun toistaa, valot kirkon kaukaa loistaa, sataa lunta lempeää, kirkkoteillä heläjää tiu'ut helkkyvänä vyönä aamun suussa, jouluyönä.
Sydäntemme määränpää, luokses matka kiirehtää, joulukellos tietä johtaa, valos yöstä vastaan hohtaa, vaikka matka pitkä on tähtein joulukirkkohon — sentään et sä ole unta! Kellot soivat, sataa lunta.
III JOULUVIRSI
1.
NELJÄS TIETÄJÄ
Tuli joulun tähtiteltan alla, outo uusi tähti päällä pään, Betlehemiin kolme tietäjätä löytäin lapsen siellä seimessään. Idän viisaat lahjoinensa lasta kumarsivat niinkuin kuningasta.
Neljäs tietäjistä erämaissa jäi ja eksyi karavaanistaan, perille niin vihdoin hänkin saapui, lasta Joulun löytänyt ei vaan. Poissa oli lapsi, poissa tähti, viitta, jonka johdolla hän lähti.