Ma harmaannuin jo sodan, rauhan töissä
ja olen kohta kypsä kuolemaan,
ja väsyin jo, ah turhaan tähtiöissä
tään elon tarkoitusta tutkimaan.
Ei onni ole kruunun-helmilöissä,
ei kullassa ja kunniassa maan,
ei runon sävelien helkynnöissä —
se kaikk' on turhuuksien turhuus vaan.
Nyt vasta onnen ihanimman näin,
oi Sulamit, sa sisko, ystäväin,
sun sisäisessä kauneudessasi,
mi katseilt' ihmisien kätköss' on,
ja itselleenkin aavistamaton,
kuin merten päärly lapsen-sielussasi.
SULAMIT SALOMOLLE.
Ma olin lapsi köyhän korven vaan,
mut löysin armon sinun edessäsi,
sa kaunistit mun kultakäädyilläsi
ja puetit mun silkkiin, purppuraan,
häävuoteesees veit myrrhan-tuoksuvaan,
ah, raukeana vasten sydäntäsi
kuin ruoko värisin sun sylissäsi
ma ihanuutta lemmen autuaan.
Oi suo mun, orjas, mennä jälleen pois!
Kas äiti synnytti mun kärsimyksin
ja surun maitoa ma juoda sain.
Tää onni mulle liian suuri ois.
Ma tahdon korvess' ikävöidä yksin
ja hiljaa itkeä vain onneain.