Oi katso, väistyy säikkyin juhlakansa,
käy kuolo keskeen riemun hiljenneen,
se mua etsii kalmankatseellansa,
luo astuu jäisine se hymyineen:
— Ma olen Nurmi-Tuomas, kuolon renki,
sun arpas määrännyt on Suuri Henki.
Ma seppel päässä lähden matkalleen.
Miks toivoit, sydän, uskoin, unelmoiden!
Mut askeltemme kaiun synkän soiden
me katoamme yöhön hiljaiseen.
ME SAAMME ALKAA KAIKKI UUDESTANSA…
Me saamme alkaa kaikki uudestansa
kuin isät kärsineet ei oisikaan,
ja taisteluitse löydämme me rauhan
ja tuskan kautta vasta aamun maan.
Me ristin kantaaksemme kaikki saimme,
on pitkä taival, taakka raskas niin…
mut on kuin kaukana hän hymyis meille,
mi kauan sitten ristiinnaulittiin.
PYHIINVAELTAJAT.
Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
me tulemme korven yöstä,
sun kaupunkis kupoolit loistivat
jo kaukaa valovyöstä,
me epätoivon kurimoon
monet kerrat olimme syöstä…
sun valosi meitä valaiskoon,
me tulemme korven yöstä.
Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
me tulemme verisin jaloin,
ne repi orjantappurat
tietönten, synkkäin saloin.
Sun loistaa yöstä kartanos
jo jalokivi-valoin,
sun rauhas meille antaos,
me tulemme verisin jaloin.
Me tulemme, pyhiinvaeltajat,
on loppunut suru ja yö nyt
ja vaarat alati uhkaavat,
väsyneitten päivätyö nyt,
ne pue kultaan, purppuraan,
on hetki astua lyönyt
ikuisen hääsalis kunniaan,
on loppunut suru ja yö nyt.