Ihme, vasta rinnastain
viime suru lähti.
Katsoo sisään kimaltain
taivaan tyyni tähti.

On kuin kaukaa kellot sois,
kellot kuolon, veri.
Pisar, mentävä on pois,
kutsuu valtameri.

II.

TUHLAAJAPOIKA.

Taas luokses, koti, maailmalta palaa
niin monin tuskan muistoin katkerin
sun poikas tuhlaajana takaisin,
kuin mierolainen hiiviskellen salaa.

Hän vielä kerran tuta rauhaas halaa
näin tunnoin autuain ja ihanin,
kun tuomet puhkee yössä kukkihin
ja tähdet kevättaivahilla palaa.

Mun syöntäin poltti liekit syntien.
Mua soimaa kaikki muistot lapsuuden,
kun vaiti seison piha-aidan eessä.

Ah, yli kattoin, yli puistikon
ja kaivonvintin rauhan onni on.
Ma hiljaa poispäin käännyn silmät veessä.

Ei kukaan kysy, kukaan muista meitä,
me oomme kuohu valtamerten vaan,
me oomme kulkuun lakkaamattomaan
ah, iäks tuomituita, hävinneitä.