Sen joskus tyynin illoin meren pohjalla nähdä voi, mut vaiti on kultakielet, kuin ennen se enää ei soi, niin mykkänä, lohdutonna se kantaa murhettaan ja muistaa mennyttä aikaa ja linnaa kuninkaan ja hämyssä vihreäin salein meren kansa käy ympäri sen; ikipäiväkskö vaikes laulu sen harpun kultaisen?
Ei, joskus, joskus se sentään muistoistaan havahtaa ja sen hurjana hyrskivän laulun meren kansa kuulla saa ja taivailta tähdet lankee läpi aaltojen läikkyväin, meren haudoista kuolleet nousee avosilmin ja vehrein päin ja laivat ja ihmiset hukkuu, meri meuruu, mellakoi, kun kuiluista kaukaa, kaukaa sen hillitön itku soi.
HÄNEN NIMENSÄ.
(Arabialainen laulu.)
Nimen sen jos tahdotte tietää, ken on minun armahain, sitä muistelkaa, kenen tautta ma enimmin kärsiä sain.
Se jos unhottui, tai koskaan sitä ette kuulleetkaan, kuin suuteloon huulenne viekää, nimi sen niin lausutaan.
MIRJAM.
Yötaivas säihkyy sadoin timantein. Ma ootan Mirjamia, ystävääni, kun helkkyy puistoss' satakielen ääni ja kaikki ruusut palaa terassein.
Sun huules on kuin ruusut terassein, kuin viini huumaa hengitykses pääni, sun kanssas tänä yönä vietän hääni, sa nuori riemu nuoren sydämein.
Mut katso, on kuin kohta aamu ois, lie satakielen laulut vaienneet — miks saavu et, miks odottaa sain suotta?
Ah, muistan: olet ammoin kuollut pois ja mun on hapseni jo harmenneet, sua odottanut lienen sata vuotta.