Äiti ei koskaan sunnuntaina kirkkoaikana laskenut lapsia minnekään, vaan komensi heidät ottamaan "kirjan käteensä". Erri osasi jo lukea sisältä jokseenkin selvästi ja katkismusta muisti hän ulkoa kolmanteen pääkappaleeseen asti.
Mutta Aaroa ei tahtonut saada lukemaan millään hinnalla. Jos hän kirjan käteensä ottikin, niin siinäkös vetelehdeltiin ja haukoteltiin ja tehtiin jos minkänäköisiä koukkuja, kunnes vihdoin sai kiertäytyneeksi vapaaksi.
Jokaisena sunnuntaina kirkkoaikana lukea jutusteli äiti itse virsikirjasta päivän epistolan ja evankeliumin, vieläpä usein päivän tekstiin jollakin tavoin liittyviä rukouksia ja virsiäkin, ja silloin täytyi aina molempain lasten olla hänen rinnallaan istumassa.
Tänään luki isä, kun hän oli kerran kotona. Ainoan ikkunan alla istui hän penkillä, piti Aaroa polviensa välissä ja kirjaa Aaron edessä, että se voisi seurata silmillään mukana, kun hän luki raukaisevalla nuotillaan.
Äiti istui rahilla pöydän edessä ja kuunteli. Erri oli hänen vierellään, nojaten äitiä vasten ja pitäen käsivarttaan kierrettynä äidin käsivarren ympäri.
Mitenkä tuskastuttavan vaikea Aaron oli olla yhdessä kohdin ja kuunnella isän väsyttävää, hidasta ja venytettyä lukua! Kuin taudin kourissa kiemurteleksen ja sijoitteleksen poika jos mille mukalalle. Ajatukset olivat kaikessa muussa kuin kirjan sisällössä, ne liitelivät ulkona kesäisessä metsässä ja isän lausumat sanat hiipoivat vain hiukkasen korvia kuin kaukainen kaiku. Aarolla oli niin polttava halu päästä pujahtamaan pakoon…
Kun olisi päässyt edes käymään ulkona…
Valmiiksi muodostettu pyyntö kierteli Aaron ajatuksissa kauvan aikaa. Mutta kun yritti äännähtämään, alotti isä samalla ajalla sanaa ja Aaron täytyi pyyntönsä lausuminen pidättää. Vihdoin, isän lukiessaan pitäessä pitemmän seisahduksen, sai Aaro äänensä kuuluviin.
— Saisinkohan minä käydä vähäisen pihalla?
— Pistäyhän nyt, jos on tärkeä asia, sanoi isä ja avasi kätensä.