Mutta tuo ajatus johti mieleen sumean kuvan. Jos olisi ollut vähän nuoraa, eikä tuota miestä täällä, niin…
Hän pyörähti ympäri kuin tuskainen ja löi päätään laveriin.
— Ole ulvomatta, poika! sanoi huonetoveri kolealla äänellä. — Eihän tuommoista jaksa hittokaan kuunnella.
Aaro kuulosti, vaan purskahti sitten kahta valtavampaan itkuun.
Mies tarttui silloin hänen takkinsa kaulukseen ja sanoi:
— Näytäpäs poika naamaasi, minkänäköinen sinä olet. Oh, nulikkahan mikä nulikka! Kenenkä omenapuutarhassa sinä olet tallustellut, kun tänne jouduit. Tietääkö vielä äitisikin?
Aaro riuhtaseiksen irti kuin karhun kynsistä ja heittäytyi suulleen laverille. Itku pyrki aivan väkivoimalla ulos, mutta sen täytyi tyrehtyä rajuihin, nikotuksen tapaisiin huokauksiin.
— Hahhah! nauroi mies, käveli hetkisen lattialla ja puheli sitten vähän lauhkeammalla äänellä:
— Kylläpä näytät olevan ensi kertaa pappia kyydissä, koska noin tihertelet. Kävisithän täällä kerran vekselin väärennyksestä ja sen matkan seurauksena parista muusta varkaudesta, kuten minä, niin tulisit vähän miehekkäämmäksi, ettet turhia uliseisi.
Aaro kammostui tuosta puheesta niin, että itku aivan unhottui. Hän käänsi päätään vähäsen ja katsoa siristi mieheen toisella silmällään. Sillä olivat niin valkoset herrasmiehen kasvot ja herrahtavalta näytti pukukin. Tuo musta pujoparta oli vaan niin oudon näköinen. Kädet näkyivät olevan niin pienet, kapeat ja valkoset.