— Ehkäpä takki onkin sieltä kotoisin?
— Ei ole, vastasi Aaro varmasti.
— Mistäs sitten?
Aaro oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut enää kierrätellä. Hän aivan luuli, että ne tietävät kaikki hänen jälkensä ja tunnusti molemmat kysymyksessä olevat varkaudet.
Aaro pantiin putkaan viskaalin tuloa odottamaan. Ensimmäiseksi vilahti hänen silmäänsä pieni, rautaristien peittämä ikkuna ylhäällä katon rajassa. Leveällä puisella laverilla istui keski-ikäinen mies, jolla oli musta pujoparta leuvassa.
— Tästä saatte nuoren voron-oppilaan, jolla näyttämistään kokeista päättäen on taipumusta ammattiinne.
— Kiitos olkoon, sanoi pujoparta ja nauroi halveksivasti.
Poliisi sulki oven ja rautakanki kuului romahtavan paikoilleen oven eteen.
Aaro vilkasi ympärilleen puolipimeässä, kolkossa putkassa, heittäytyi sitten pitkälleen puiselle laverille ja purskahti itkuun.
Hän ei tietänyt miksi hän itki, mutta tulvanaan kyyneleet vuotivat. Muistui mieleen äiti ja vihainen isä, ja jos he olisivat olleet täällä, olisi hän tahtonut syöksyä heidän syliinsä ja itkeä oikein…