Malilan mökki oli semmoinen pahanen rähjä järven rantatöyräällä. Siinä oli Aaro Mali, pienen Aaron ja Errin isä, ollut jo monta vuotta loisina, ja kun mökillä ei ollut muutakaan nimeä, oli sitä kylän kesken ruvettu kutsumaan Malilaksi. Siinä oli peltoakin pienet pyöräkkeet, joita Malin ainoa lehmä lannoitti ja Lemperin isäntä viljeli, antoi vaan Malille vuosittain pienen nurkkanaan peruna- ja liinamaaksi.
Aaro Mali oli tunnettu tottuneeksi kirvesmieheksi ja oli enimmät ajat tekemässä rakennusurakoitaan, usein naapurikylissäkin. Nyt hän oli Lemperissä rakentamassa lammasnavettaa.
Aini kävi ottamassa lähteestä vettä astiaansa ja lapset kävivät häntä saattamassa veräjälle asti takaisin mennessä. Sitten he poimivat keltaisia vuohensilmiä veräjän viereisen raunion kupeilta ja kävivät lahden rannikolla uida pulikoimassa.
Uitua rupesi Erri ajelemaan kiinni suurta perhosta, jolla olivat mustanruuniset siivet ja siivissä punertavia ja valkeita pilkkuja. Perhonen lenteli edessä, asettui aina jollekin lehdelle tai nurmen notkistuneelle latvalle, mutta jokaisella kerralla kun Erri rupesi kiini tavoittamaan, lehahti se lentoon. Vihdoin liipotteli se otrapellon kohdalle ja Erri ei uskaltanut mennä perästä.
— Lapset!
Äiti se huusi ja lapset juoksivat kotiin. Äiti seisoi porstuan edessä ja lausui lasten lähetessä:
— Menkääpäs pyytämään Lemperin emännältä voivakkasta lainaksi. Pyytäkää sitä pienintä ja sanokaa nyt oikein kauniisti, että "jos oisitte hyvä ja antaisitte".
— Päästäänkös mekin sitten, rukoili Aaro.
— Eihän teistä niin pitkälle matkalle…
Äiti näet aikoi lähteä huomenna kirkkoon ja lapset olivat melkein koko viikon rukoilleet ja houkutelleet. Kirkkoon meno oli askaroidessa vähäksi aikaa unohtunut, mutta sitten se tuli taas yhä hartaampana haluna mieleen. Aaro meni oikein äidin luo, tarttui sylin äidin polviin ja hieroi kasvojaan karkeilla villalangoilla piikkokankaaseen kudottuun hameeseen ja sitten rukoili. Vihdoin äiti lausui tavallista ankarammasti: