Sinivalkonen taivas,
lumivalkonen maa
helopäivästä taivon
suloloistehen saa!
Koko maa ihan huikean kirkas on,
valo väräjävi lehvillä kuusiston,
valo väräjävi, palajavi leivonen
ja livertävi, lurittavi riemuiten
yläilmahan kiemurtain!
Jos mulla olisi —
Jos mulla olisi leivosen siivet, en minä olisi täällä: livertäen lentäisin luokse Herran ylhäällä pilvien päällä.
"Herrani", livertäisin hänelle siellä,
"tunnetko Wäinölän kansan?
Miksikä sille sä heittää annoit
vierahan viekkaan ansan?"
Oi, miten palavasti rukoileisin
sydämestä hartahasta:
"Suo säde kansalle kärsivälle
valostasi kirkkahasta!"
Herrani kuulisi, jos minä pyytää
oikein hellästi voisin.
Herrani armoa henkivän viestin
maahani sitte mä toisin. —
Kansani, katsele taivahalle sinisillä silmilläsi! Nouskosi itse sä luokse Herran veisaten virsiäsi!
Mihin suuntaan?
Orot niityllä hirnuvat korskuen, palo mielemme viehtävi sinne. Me lentäen riennämme ratsaillen ja kiidämme kilvaten, riemuiten — mut minnekä, minnekä, minne?
Oi, vielähän taistelutantereet
Ovat taatoilta tallella meille!
Ja vielähän viettävät mantereet
ja vielähän viehtävät välkeveet
sydänsyitämme uusille teille!