Ja taistot tuimat käynyt on
se nuijin, miekoinkin,
vaan ihanammat, suuremmat
runoin ja kantelin.
Se talviyöstä noussut on
suv'aamun säteilyyn;
sen laihot nosti latvojaan
jo päivän häikäisyyn. —
Niin pohjan neidet laulullaan ihasti viiksisuut, ihasti suuret ruunupäät ja pienoisemmat muut.
Syyskuulla 1899.
Kotkankallio.
I,
Kotka se lenteli ilmojen halki, siipeä viisti ja aaltoon löi ja kun pesän huomasi pienosen linnun, siihen se iski ja mylleröi.
Kallion loukossa, harjalla kummun,
niskalla kosken kuohuisen
kivenviha kasvatti poikasiansa,
kunnes ne kuontuisi lentimilleen.
Kotka se ulapalla vaaniessansa
kallion loukkoon tähtäili,
liiteli, laateli, kiertäen, kaartain,
kohti jo vihdoin syöksähti.
Kova oli kallion korkea kärki, kotka iski kyntensä kalliohon, siinä se kahleissa vieläkin istuu, kivenviha kallion turvissa on.