Useasti hän illoin yksikseen
ulos rannalle lahden astui.
Useasti kun katseli hän yli veen,
suli silmä ja kyynelin kastui.
Kotilaaksoonsa liiti hän aatoksin
luo tuttujen, rakkaimpainsa,
koko kansankin armaan synnyinmaan
näki ummuissa unelmainsa.
Näki vielä hän umpujen aukenevan,
näki kärsivän kansansa kerran
ajan uuden auvossa astelevan
valon välkyssä taivaan Herran.
Hänen henkensä täyttäisi ihmisten
elonvoimaa uhkuvat rinnat,
ja voima hengen ja veljeyden
lois heikoille suojeluslinnat.
Ois aika se onnen ja oikeuden.
Työn onni se onnena oisi.
Kukin työssä kuntonsa näyttäisi
ja toistenkin toimia soisi.
Ja aika se aamuna koittava on
väkivallan ja sorron yöstä.
Oi, toittavat ruusut on vapauden
rakkauden ja rauhan työstä!
II.
Vaan viestejä outoja ilmestyi, koko kansan kautta ne liiti: sotajoukkoja suuria vieraan maan kotikumpuja kohden kiiti.
Hän rannalla istui uinaillen,
unelmiinsa hän viestin kuuli.
Kuin nuoli se rintaan iskeytyi,
sydän synkkeni, vaaleni huuli.
Isänmaako on uhkaama sortajien,
isänmaako ja kansa sen kallis?
Sen joukkion polkea rakkaimpiaan
ikipäivinä hän ei sallis!