Eihän hän sitä osannut niin sanoa, tokko lienee kuvitellut erittäin miksikään. Olihan kuvastanut vaan jotakin kirkonkylän kansakoulun tapaista mieleen, joka seisoisi samallaisella mäenkenkämällä, vaan jossa olisi sisällä jotakin niin — niin — ei hän sitä oikein osaisi sanoa, — niin lämmintä ja kirkasta…
— Viime kesänä, kertoi hän, kun haudoin mielessäni toivoa sinne pääsyyn, tuntui usein peloittavan, että jos ne sielläkin pilkkaavat ja kiusoittelevat… minä kun poloinen olen niin jokapäiväinen ja yksinkertainen.
Ja sekin oli peloittanut, että jos hän ei mitään ymmärtäisi. Ja jos hän jäisi siellä kaikista jälelle, niin nauraisivat.
— Kansanopistostako pelkäätte semmoista! huudahdin innoissani. Enkä minä mitenkään voinut löytää sanoja semmoisia kuin olisin tahtonut selittääkseni opistossa vallitsevaa yhdenvertaisuuden tunnetta.
Hänenkin kasvoihinsa oli yhdenvertaisuussaarnastani tarttunut jonkun verran eloisuutta. Vähän toiveekkaamman näköisenä hän huoahti: — Kunpa sinne pääsisi!
Ja se hänen huokauksensa tuntui tulevan niin syvältä.
Siihen meidän puhelumme päättyi. Toisessa huoneessa olivat muut yhä jatkaneet keskustelua kansanopistosta ja ovea avatessani kuulin juuri toisen veljeksistä lausuvan:
— Kyllä siellä taitaa pitää käydä katsomassa jolloinkin tässä talven varrella.
Aamulla, jo puolenyön puhteella, läksi meidän iloinen joukkomme matkaansa jatkamaan. Hän oli pihalla lyhty kädessä meitä matkalle puuhaamassa.
— Kiitos vaan itsellenne kaikesta! vastasi hän kiittelyihimme yösijasta. Tuntui aivan kuin olisin ollut siellä.