Hän sanoi pienestä pitäen olleensa semmoinen, ettei koskaan saanut huviaan vertaistensakaan seurassa ja hänestä oli näyttänyt, että toi mukanaan muihinkin äänettömyyttä ja jotakin raskasta. Tyttösempänä ollessaan oli hän aina mennyt aitan parvelle, jossa oli neliruutuinen ikkuna järvelle päin ja siellä "katsonut kauvas". Välistä oli hänestä tuntunut siellä siltä, kuin ei olisi oikein tietänyt, onko hän tosiaankin täällä kotiaitan parvekkeella, vaiko tuolla kaukana järvien ja metsäin takana, jossa on siniseltä näyttävä korkea kukkula ja suuren raunion näköinen talo kukkulan vierulla.
— Niinhän minä hupsu ikävöin ja uneksin, sanoi hän. Tuntui niin tyhjältä ja toivottomalta, että minä melkein ihmettelin muita nuoria, kun voivat olla niin iloisia ja tyytyväisiä, vaikka en itsekään ymmärtänyt, mitä minulta puuttui.
— Ettekös ole ajatelleet kansanopistoon menoa? kysäsin.
Mutta ei ikinä mene mielestäni se, minkälaisen vaikutuksen tämä kysymykseni näytti häneen tekevän. Hän näytti saaneen kuin pistoksen, hänen kasvonsa rupesivat punehtumaan, ja se puna liekehti kuin hiiloksen hehku. Vihdoin häneltä pääsi itku, tuommoinen kuin sateen edellä lienteytyvä pilvi, joka tahtoo purkautua yhdellä kertaa ympäri taivasta. Silmistä se vihdoin purkautuikin kyyneleinä, joita hän koetti huolellisesti pois pyhkiä.
Minusta näytti, että hän oli varsin koettanut karttaa kansanopistosta puhumista kaihoistaan kertoessaan.
Olihan hän toki opistoa ajatellut. — Oli syksyllä sinne pyrkinyt, rukoillut ja itkenytkin. — Eivätkä olleet laskeneet, hupsuksi olivat vaan sanoneet.
— Meidän miehet, jotka toki eivät välitä muusta kuin perkkiöistään ja viljansa kasvusta, virkkoi hän, ja hänen mielensä oli alakuloinen samalla tavalla kuin lapsen, joka ei pidä siitä, että vanhemmat eivät laske häntä mäkeen. — Sanovat vaan että "sinne vielä tärväämään ja herrastumaan! Ole vaan yksin tein, jos aijot tässä kerran pysyä."
— Ensi syksynä pitää koettaa uudestaan! kehottelin.
— Tulleeko tuosta sen paremmuutta. Saahan vaan sitten olla enemmän pahoillaan, jos ensin heittäytyy toivomaan.
— Minkälaiseksi olette opistoa kuvitelleet ennen? kysäsin.