— Mutta eihän se asia suremalla parane… menettää vaan siten nuoruutensa onnen, koetin muka lohdutella. Pitäisi koettaa olla iloinen.
— Kyllähän se niin olisi, myönnytti hän. Mutta minä en ole koko ikänänikään voinut olla oikein iloinen. Aina on vaan niitä kaihoja. Eikä niille voi edes mitään, joten toisinaan tekee mieli aivan itseensä kyllästymään.
— Mutta mikäs teitä sitten surettaa?
— Eihän sitä kaikistellen ymmärrä itsekään, mutta mieli on sittenkin surua ja kaihoa täynnä. Lapsena minä kuulun olleen vähän iloisempi, mutta kohta kansakoulusta päästyä alkoi kaipaus rinnassa asustaa ja viime vuosina se on yhä yltynyt. Ja kun ne ihmiset vielä kiusottelevat ja koettavat etsiä syitä, vaikka eikö tuo liene vaan Luoja antanut semmoisen luonteen, ja sillehän ei voi mitään. Mähölän Maiju — tuolta mökistä peltomaiden takaa — se aina sanoo, että minun mieleni muka palastaa Helsinkiin tahi muuanne suureen maailmaan. Mutta en tok lähtisi, vaikka maksaisivat mitä. Ja äsken kävi niin pahasti sydämmelleni, kun suutari tuolla tuvassa vornuili… ikään kuin minä vähät välittäisin hänen sulhasistaan ja muistaan.
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli hänen alakuloisuutensa muuttunut melkein mieliharmiksi, jolle hänen itsensäkin täytyi kohta naurahtaa.
— Eikä se useinkaan niin raskaalta tunnu, kun ne luulevat, jatkoi hän vähän vilkastuneena. Luulen melkein että jos pääsisin oikein iloiseksi ihmiseksi, niin silloin rupeisin ikävöimään entisiä kaihojani. Sitä eivät voi ihmiset uskoa, miten hyvältä se joskus tuntuu, kun saa heittäytyä utuisten surujensa syliin.
— Ehkäpä sitä voi niin suruihinkin ystävästyä että niitä kaipaa, arvelin.
— Jospa lienee tottumuksessakin, myönsi hän.
Niin aukeni hänen sydämenkirjansa lehti lehdeltä siinä istuessamme.
— Se tuntuu tekevän niin hyvää mielelle, kun saa kerrankin haastella huolensa semmoiselle, jonka ei näe niille nauravan, sanoi hän muutamakseen kertomustensa lomassa.